On taas se aika vuodesta jolloin ollaan palattu sukulaisilta, istutaan kylmässä kodissa ja odotetaan että lämmitys parin päivän poissaolon jälkeen alkaisi taas toimimaan. Ajatukset vilisevät päässä ja toisaalta olo on hyvinkin tyhjä. Juhla jota ollaan odotettu on nyt ohi eikä tarvitse enää istua tunteja autossa. Mieltäni kuitenkin polttavat tulevat päivät ja tunteet. En tiedä mitä olen tekemässä ja miksi, mitä minä odotan ja miten kaiken käy.
Taas minä yritän keksiä miten häntä ilahduttaisin, mitä kaunista hänelle sanoisin. Se ei ole hankalaa, sanon vain sen kauniin mitä oikeasti ajattelen, ne sanat jotka ovat rehellisiä ovat kauneimpia. Hän kertoo jälleen kuinka saan hänet ilahtumaan, kuinka kukaan ei koskaan aijemmin ole sanonut hänelle samoja asioita. Tunnen oloni onnistuneeksi mutta samalla pelkään että hän kyllästyy, kyllästyy kehujani kuulemaan, naamaani katsomaan, kyllästyy minusta innostumaan. Odotan ja mietin miten ja milloin saisin hänet kanssani pysymään, kuuluisiko minun todella lähteä tähän? Todennäköisesti olen jo lähtenyt, ja toisaalta takaisin en halua vielä palata.
Hyväsydämminen, he sanovat mutteivät tiedä mitä kaikkea tunnen. Rehellinen, he sanovat mutta eivät ole kuulleet tarinan toista puolta.
